Ikäkriisitön mutkainen polkuni

Nyt on tämä ikuinen hakija päivittänyt ikänsä niin profiilin kuvaukseen kuin ehkä mieleensäkin. Hetkittäin, kun joku erehtyy jostain syystä kiinnostumaan iästäni, meinaan unohdella tuon luvun suuruuden ja erehtyä luonnehtimaan itseäni 22-vuotiaaksi. Eipä tässä kahdenkympin tällä puolella tuosta iästä enää jaksa huolehtia saati muistella näiden turhien numeroiden määrää. Ihmekös nuo siis väliin unohtuvatkin. Mutta vaikka nuo numerot joskus sinne unholaan uppoavat, niin kyllähän ne silti hieman muistuttelevat itsestään näin ikäkriisin muodossa varsinkin nyt, kun tässä ollaan jälleen fuksiksi pyrkimässä. 24-vuotias fuksi. Olin viimeksi fuksina Oulun yliopistolla kemian linjalla vuonna 2010 elikkäs taisin olla tuolloin niinkin nuori ja innokas kuin 20-vuotias. Tähän verrattuna tämä 24-vuotias, toivottavasti tuleva fuksi, kuulostaa jo ikälopulta kaikkiin fuksirientoihin. Ei siinä, luulen olevani aivan yhtä innolla mukana riippuen tietenkin pirskeistä. Ehkei nämä Oulun Tivolit sun muut kovin enää herätä suurempia hihityksiä vaan ennemmin kait sitä päätyy Teekkaritalolle tai muualle;) Ovatpahan tulleet tässä Oulussa asuessa ja väliin opiskellessa nämäkin ympyrät hieman tutuimmiksi ettei tarvitse olla yhtä eksynyt fuksipallero kuin vuonna 2010. Ja onnekseni taisin joskus lueskella jostakin, että olisikohan tuo Oulun lääkiksen aloittavien opiskelijoiden keski-ikä siinä 23 vuoden paikkeilla ja olikohan hakukertojenkin keskiarvo siinä kolmosen suunnilla. Melkein keskiarvotyyppejä siis ollaan, joskin sillä keskiarvon kehnommalla puolella..

Mutta tosiaan, kun tämä ikäkriisi näin hieman jo iski sen suhteen, että eikös tässä olisi jo pitänyt lähes valmistua ja edetä ja saavuttaa ja synnyttää ja kaikkea niin onnekseni poikaystäväni linkkaili minulle jälleen piristäviä internetin saloja. Oi tätä ilosanomaa, eipä ne kaikki nerotkaan ole neroillu kuin vasta vähän myöhemmällä iällä! Että hei, kyllähän sitä nyt 24-vuotiaanakin ehtii ja helposti! Ei ne lääkiksen luentosalien penkit istumalla kulu taikka vuosien kuluessa karkaile ikuisten hakijoiden peppujen alta. Myös J.R.R Tolkienin sanat ovat erityisen lohduttavia: "Not all those who wander are lost." Mikä ihana lause! Onhan tässä tullut tuunailtua jos jonkinmoista työtä näinä "välivuosinani", joitakin tärkeämpiä ja inspiroivampia töitä ja joitakin vähemmän inspiroivia töitä lähinnä rahankeruumielessä, mutta silti tässä vaeltelun lomassa on tuo päämäärä ollut kirkkaana mielessä enkä ole tuntenut sinänsä olevani eksyksissä. Toteutan unelmaani vain vähän vaikeamman kautta, mutkitellen, mutta toteutan. Vaikka tässä artikkelissa puhutaankin lähinnä tällaisista suuremmista keksijöistä ja keksinnöistä yms, niin jostain syystä tämä artikkeli antoi minulle yllättävän paljon rohkeutta ja uskoa siihen, että ei se oma mutkitteleva polku ole mitenkään huonompi kuin toisten ehkä suoraviivaisempi ja nopeampi tie. Erityisesti tajuntaani iski artikkelin viimeisen kuvan varoitus, don't compare. Tähän korkeaan kukkulaan itse ainakin tuppaan kompastumaan kerta toisensa jälkeen ja kuten kuvassa, tippumaan kivenlohkareena vuorten väliseen rotkoon. Siksipä pitäisikin pitää nämä sanat mielessä: "Don't compare yourself to people who already succeeded. They have their own story." Minulla on jo muutamia tuttavia sekä ystäviä tuolla lääkiksen puolella opiskelemassa ja on myönnettävä, että kyllähän se kateus aina iskee, kun kuuntelee kuulumisia kandiaisista, kursseista ja työharjoitteluista. Mutta eihän tämä kateus auta asiaa. Pitäisi vain olla vertailematta, kadehtimatta ja tulisi pitäytyä omalla polullaan ja uskoa omaan tekemiseensä ja suunnitelmaansa, mikä toivottavasti sitten johtaa joskus vihdoin tämänhetkisen polun päähän. Jotta pääsisi sitten aloittamaan uuden polun! Tätähän tämä on!

"Kelatkaa, nää ihmiset elää näin joka päivä!" <3

Ja sitten josko vähän näitä iloisia kuulumisia! Amsterdam oli ja meni ja ah, kyllähän sinne on joskus vielä uudemmankin kerran päästävä. Taas oma pieni maailmani sai jälleen perspektiiviä. Tuolla ne vaan elelee korkeissa, kapeissa taloissa, joiden ylin kerros muodostuu kapeasta huoneesta ja ikkunasta, jonka yläpuolella on narulle pyörä, jonka avulla muutetaan ikkunoiden kautta huonekaluja sisään. Etupiha muodostuu rappusista, kapeasta kävelykadusta ja kanaalista. Päivää voi paistatella istumalla kaverin kanssa ahtaasti, mutta iloisesti rappusilla viinilasit täytettyinä. Ohi ajelee sikinsokin niin kypärättömiä mopoilijoita kuin pyöräilijöitä etutarakkaan kiinnitettyjen puulaatikoiden kanssa. Laatikko saattaa olla koristeltu tarroilla ja kukilla. Korkeiden talojen alimmassa kerroksessa saattaa olla asunnon omistajan pieni baari, jossa omistaja tarjoaa turisteille keksejä ja koira tulee tervehtimään ja siirtyy retkottamaan omalle pedilleen koiranlelujen vierelle. Jostakin pienestä välistä ja kulmasta voi löytyä myös kahvila, jonka terassi on kyhätty eturappusille ja terassille tulee kiivetä kaiteen yli. Kahvilasta saa kuumaa vettä mintunlehtien kera, jonka tarjoilee sinulle huonosti englantia puhuva hymyilevä pappa. Minne vain käveletkin, ympärilläsi on kokoajan postikorttimaisemia. Tosin, monet talot ovat hassusti hieman kallellaan, liikkeeseen astuessasi et tiedä oletko humalassa vai onko lattia mutkalla. Liikkeet ovat omalaatuisia ja persoonallisia kuten kaupunki ja talotkin. Talojen ulko-ovista ei kaksimetrinen mahtuisi sisään eikä ehkä hieman tukevampikaan. Asunnoilla ei ole etupihoja, mutta luonto on tuotu lähelle runsailla kukkapurkeilla ja kasveilla. Ihmiset korjaa pyöriään kaduilla. Kanaalit ovat täynnä veneitä. Veneet on ankkuroitu ja niissä asuu ihmisiä. Kuin kelluvien omakotitalojen naapurusto. On hienompaa, kattokruunuin sisustettua venettä ja taas venettä, jonka kannella kuivataan pyykkejä pyykkinarulla. Kelluvilla venetaloilla on kuitenkin postilaatikot maalla. Moniin taloihin näkee ikkunoista sisään suoraan olohuoneeseen taikka papan keittiöön. Katse saattaa vahingossa harhailla siinä ihmettelyn ja ihailun lomassa kellarikerroksen ikkunaan, jossa on pehmustettu tuoli, jolla nainen istuu alusvaatteisillaan. Myös punaisten lyhtyjen valaisemilla kaduilla vähäpukeiset tytöt koputtelevat ikkunoiden takana lasiin herättääkseen turistien huomion. Museoita on paljon ja paljon on myös turisteja jonottamassa kulttuurin perään. Tunnelma on erikoinen, vapaa, persoonallinen ja huoleton. Amsterdamiin ei voi muutakuin rakastua!

ihan oikiaa minttuteetä patiolla<3

Masentelua ja persuuksille potkimista

Siirryin juuri erittäin sulavasti työpöydän ja aineistotehtävien ääreltä sängylle loikoilemaan ja bloggailemaan...ja heti kaduttaa ja ressaa, tekemistä olisi nimittäin ihan kiitettävästi! Pää vaan alkoi tuntua erittäin höttöiseltä ja muutenkin aamulla havahduin taas masentelemaan sitä, miten monet kaverini jo valmistuvat opinnoistaan ja tulevat muuttamaan töittensä perässä muualle Suomea ja minä senkun vaan makailen kotona lukiokirjojen parissa vuodesta toiseen. Lukiokirjojen!! Abivuodesta on nyt itsellä kulunut sen viitisen vuotta ja edelleen ne lukiokirjat ja lukion oppimäärä ovat se, mikä minun tulisi taitaa. Voi elämä! Oon kyl luonteeltani just tämmönen masentelija ja kuvittelen mielelläni päässäni kaikenmoisia kauniita kauhukuvia tilanteesta, jossa kaikki kaverini ja poikakaverini etenevät jo urillaan ja itse päädyn kuitenkin opiskelemaan lääkiksen sijaan alaa, joka ei tyydytä tiedonhaluani taikka ole mielestäni tarpeeksi haastava. Siinäpähän etenevät elämässään. Kateellisen puhetta. Onneksi luonteeni mukaisesti myös kyllästyn tällaiseen itsesäälihöpinään hyvin pian ja ärsyynnyn itseeni ja alan potkia itseäni persuuksille. Tuo persuuksille potkiminen tuntuu jotenkin aina vaan yhä työläämmältä ja turhemmalta jokaisen epäonnistuneen pääsykokeen jälkeen. En tiedä milloin olisi jo viisaampaa luovuttaa. Poikaystäväni on kyllä ilmaissut, kuinka arvostaakaan sitä, etten anna periksi näin tärkeässä asiassa. Mutta itse aina jaksan huomauttaa, että eikös liiallinen periksiantamattomuus mene joskus jo ylitse. Missä vaiheessa kannattaisi vain hyväksyä se asia, että lääketieteen pääsykoe testaa omalla, ehkä jokseenkin kyseenalaisella tavallaan sitä, kuka on kykenevä opiskelemaan lääkäriksi ja kuka kykenee lääkärin vaativaan työhön. Eikös jossakin vaiheessa vaan kannattaisi hyväksyä, ettei itse nyt vaan läpäissyt tätä testiä. Hakukerroista kun nyt vaan ei tipu minkäänlaisia lisäpisteitä.

Viikonloppuna käytiin sukuloimassa ja pelkäsin jo etukäteen kaikkia "mitäs kuuluu, joko opiskelet, teetkö töitä"-kysymyksiä. Vastasin tyypilliseen tapaani, että lääkikseen vielä. Joiltakin sukulaisilta on tullut kuultua pariin otteeseen kehotusta, että eikös kannattaisi jo heitellä niitä verkkoja vähän laajemmallekin. Voi olisipa se niin helppoa! Mielenkiinto kun on kohdistunut niin kapealle alalle. Molekyylibiotieteet voisivat olla ihan ookoo, en tiedä. Kävin viime keväänä myös sairaanhoitajahaastattelussa, mutta pisteitä jäi uupumaan todella paljon enemmän kuin lääkiksen pääsykokeessa. Taisipa haastattelu töksähtää siihen, kun vahingossa taisin antaa sellaisen kuvan, että oon kova opiskelemaan ja tykkään syventävistä teoriaopinnoista. Sairaanhoitajahaussa vedinkin mukakiinnostunut-roolia, joka ilmeisesti paljastui. Joten ei, vielä en oo löytäny mitään muuta alaa, joka kiinnostaisi edes melkein yhtä paljon. Noh, yllätyksekseni tällä kertaa serkkujen reaktiot olivat lähinnä kannustavia, ei kuulemma kannata luovuttaa jos kerta näin kovasti haluaa! Ehkä nämä reaktiot tosiaan näin monennen hakukerran jälkeen jo muuttuvat, kun motivaation tasoa ei tarvitse enää epäillä. Se näköjään ihan oikeasti haluaa lääkäriksi.

teen ja kahden (rikkinäisen) kuumemittarin voimalla taittui kemia ja fysiikkakin

Hui kamala kun tuli vuodatettua, mutta ehkä tarvitsin tätä. Muutenkin tämä viikko on ollut jokseenkin haastava. Käytiin sunnuntaina lenkkeilemässä sen verran, että taisin vilustuttaa itseni kauniista kevätauringosta huolimatta ja alkuviikko kuluikin kuumetta mittaillen. Nappeja naukkailemalla ja väliin peittojen alla lepäilemällä sain kuitenkin pidettyä lukusuunnitelmasta kiinni. Ihme kyllä! Tämä aamu on nyt menny ihan penkin alle opiskelujen suhteen voih, mutta jospa vielä ehtisin ryhdistäytyä muutaman tehtävän verran. Ajattelin nyt huomenna lauantaina päiväseltään vielä vähän opiskella noita fysiikan vanhoja pääsykoetehtäviä, nekun rupeaa painamaan päälle ja lukusuunnitelmaan ilmestyy muutenkin kokoajan lisää laskettavaa ja opiskeltavaa! Ensiviikolla lukusuunnitelman ulkopuolisia opiskeluja ovat mm. biologian valmennuskurssin kotitehtävät, fysiikan vanhat pääsykoetehtävät, ehkä kemiankin vanhat pääsykoetehtävät ja tämän lisäksi pitäisi kait käydä kurssikokeenkin tehtävät läpi. On sitä tekemistä!

todolistat muistuttelee etteivät ne tehtävät laskemalla lopu

TATATATAA

Jos viime viikolla pohdiskelin sitä, miten ihmeessä pystyn pitelemään käpälöitäni erossa kirjoista sekä laskimesta niin tänä viikonloppuna kirjojen läsnäolosta ei aiheudu kyllä minkäänlaisia mielihaluja tarttua kiinni jos mihinkään atomiorbitaaliin taikka immunoglobuliiniin. Ei niin minkäänlaisia. Ensimmäinen opiskeluviikko alkoi periaatteessa juuri toivotulla tavalla eli lukemista ja laskemista kyllä riitti ja opiskeltavaa tuntui ilmestyvän pitkin viikkoa vain lisää ja lisää. Tämä nyt lähinnä johtui valmennuskurssilta tulleista kotitehtävistä ja lisätehtävistä. Viikolla tulikin laskettua fysiikan ja kemian tehtäviä kumpaakin 26kpl, kirjoiteltua biologian tehtäviä kahdesta eri biologian aineistosta, tehtyä aivan liikaa biologian monivalintatehtäviä, tehtyä näitä ihan normaalejakin biologian tehtäviä sekä käytyä myös biologian kurssilla vähän ihmettelemässä. Aivan liian paljon biologiaa! Olenko jo maininnut miten biologian opiskelu tuppaa olemaan minulle sitä kaikista työläintä ja väsyttävintä kun tykkäisin vain laskeskella ja laskeskella.. Mutta onneksi voin suhteellisen tyytyväisenä myös todeta, että selviydyin ensimmäisestä opiskeluviikosta ja tehtävämääristä jokseenkin kunnialla! Tulenkin siis tyytyväisenä lepäämään tulevan viikonlopun ja lepuuttamaan aivojani muiden tekemisten parissa! Huhhuh!

Tällä viikolla oli tosiaan valmennuskurssin biologian kurssikerta ja saatiin jo takaisin ensimmäisen kurssikokeen biologian osuudet! Nyt sitten pitäisi kait pohdiskella, että mitähän tästä pistetuloksestani voikaan päätellä joko minun osaamisestani taikka kokeen vaikeustasosta:D Tällä hetkellä en varmaankaan kyllä kykene minkäänlaiseen analyyttiseen pohdiskeluun, sillä aivoni taisivat juuri tähdätä viikonlopun lepoasentoon. Mutta kerrottakoon nyt siis kuitenkin että pisteitä sain 28,5p / 45p. Vertailun vuoksi opettaja kertoi kaikkien kurssilaisten pistemäärien keskiarvon olleen 11,6p / 45p. Tässä mielessä olenkin tulokseeni erittäin tyytyväinen:) Pikaisella katsauksella tehtävät menivät suurimmaksi osaksi niin hyvin, ettei monissa tehtävissä täysistä pisteistä paljoa uupunut. Kompastuskiviksi oli kuitenkin minullakin muodostuneet juurikin nuo ah niin ihanat ja rakastetut monivalintatehtävät, joista vetaisinkin komiat 0p / 10p:) Väärästä vastauksesta sai siis saman verran miinuspisteitä kuin olisi saanut oikein menneestä. Miinusta tuli myös vastaamattomista vaihtoehdosta ja tehtävissä oli monesti myös x määrä oikeita vastauksia. Jesh. Mutta tässäkin lohdutuksen sanana opettaja kertoi vain kahden ihmisen saaneen edes paria pistettä. Että eipä tuo monivalintojen pieleen meneminen itseä niin kauhiasti harmita. Monivalintatehtävistä ei pääsykokeessakaan moni saa hirmupisteitä kahmittua ja eipä noita monivalintatehtäviä voi harjoitella oikein muuten kuin tekemällä vaan niitä ihan tavallisia biologian tehtäviä tiedon kartuttamiseksi sekä lukemalla aina errittäin tarkasti monivalintatehtävien jokikisen sanan. Siinäpä se.

opettajan punakynä innostunut

Varoitus, tämä tekstikappale saattaa sisältää perättäisiä sanoja sekä perättäisten sanojen muodostamia rivejä, joiden väleistä saattaa olla aistittavissa lievää leuhkimista. Ei vaan, se ei ole nyt aivan tarkoitukseni. Haluaisin nyt vain vähän ilmaista tunteitani koskien paria tapahtumaa, jotka ovat kumpikin tapahtuneet valmennuskurssin kurssikerroilla. TATATATAA kuulostaapa dramaattiselta. Kun osallistuin ensimmäistä kertaa fysiikan kurssille huomasin, että kurssia pitävä opettaja oli minulle jo aikaisemmin tuttu ja olen laskenut hänen antamiaan tehtäviä paljon aikaisemminkin. Hän jopa muisti "persoonallisen" käsialani. Kun hän sitten palautti pistokoettani, hän päätti kertoilla ääneen, kuinka ihmettelee miten en ole jo lääkiksessä hyvän laskurutiinini ansiosta, sillä pistokoekin oli mennyt ihan hyvin. Noh, vastasin hämmentyneenä äkkiseltään jotain tyyliin "senku tietäs eh heh heh". Ja sitten tämä toinen tapaus TATATATAA tapahtui siis biologian kurssilla sen jälkeen, kun oltiin saatu biologian koepaperit takaisin. Jäin tunnin jälkeen kyselemään opettajalta jotain asiaa liittyen triglyseridien imeytymiseen maitiaissuoniin ja sitten biologian opettaja päättikin kehaista, että jos minun kemian ja fysiikan osaamiseni on lähelläkään minun biologian osaamistani niin tulen pääsemään "viuh vaan" lääkikseen. Olin varmaan taas silleen "eh heh" vaikka jälkeenpäin ajattelin, että olisipa pitänyt leuhkasti kehuskella sillä, kuinka biologia on minulle se heikoista heikoin lenkki:D Ja taas, ei vaineskaan. Mutta pointti näissä esimerkeissä nyt oli se että voihan huoh! En ole kehdannut heille juuri kertoilla että satun olemaan tällainen ikuinen hakija ja jostain kumman syystä ne aapistien ovet eivät minulle vaan aukea, vaikka olen jo parina vuonna kuunnellut samoja luuloja ja niihin melkein jopa itsekin uskonut! Että kiitosta vaan kun alleviivaatte näin osaamistani, joka ei ainakaan vielä ole sen kummempi kuin viimekään vuonna, kun pisteitä pääsykokeessa jäi uupumaan aivan liian monta:) Tämän leuhkimiskappaleen voinkin päättää viime kesänä päähäni iskostuneisiin tuttavani ihmetteleviin sanoihin "Mitäääh, miten et vieläkään päässy vaikka luit ihan sikana?!?". Jaa a.

Voi kauhia, nyt täytyy hypätä asiasta kukkaruukkuun ja kukkaruukusta johonkin mitä nyt kukkaruukkujenne lähettyvillä sijaitseekaan. Kuten jo viime postauksessani mainostinkin, olen tosiaan päättänyt tänä keväänä keskittyä yhä enemmän myös fyysiseen kuntoon näin niinkuin osana opiskelutekniikkaa. Tätä olen toteuttanut tällä viikolla erään intterneetistä löydetyn ja kännykkään ladatun apsin avulla. Apsi on tällainen kuin 7 Minute Workout Challenge, jossa nimestäkin päätellen on siis tarkoitus haastaa itseään kuntoilemaan päivittäin seitsemän minuuttia annetun ohjelman liikkein. Inspiraatio haasteeseen löytyi tällaisen artikkelin kautta. Ollaan nyt siis suoritettu näitä seitsemänminuuttisia tässä joka ilta ja täytyy sanoa, että on ihan kiva huomata kuinka liikkeet helpottuu, toistomäärät kasvaa ja ollaan jo hieman säädetty tuota seitsemää minuuttia vähän pidemmäksikin. Kivana pikku bonarina tuossa apsissa on kaikenmaailman elämiä ja haasteita sekä uusia reenejä, jotka aukeavat kunhan on tietyn aikaa kyennyt tähän haasteeseen vastaamaan. Erittäin koukuttavaa siis!

mihinkään mitenkään liittymättä leivoin eräänä päivänä raejuustoleipiä

Nyt kiiruhdan viikonlopun viettoon, sillä viikonlopuksi on tullut sovittua jos jonkinmoista menoa! Saapahan muuta ajateltavaa, jotta ensiviikolla jaksaa taas puurtaa!