Arvostelussa: minäitse & itseopiskelumateriaalit

Heippahei, tulin vain nopeasti kertoilemaan lyhyet opiskelukuulumiset sekä ilmoittamaan hieman tulevasta blogikirjoituksestani. Tästä blogipäivityksestä tulee tällainen lyhyt sepostus vain, sillä innostuin seuraavan blogipäivitykseni ajatuksesta niin paljon, että olen kirjoitellut tuota päivitystä jo monena yönä unissanikin ja suunnitellut jo kaikenmaailman väliotsikot ja taulukotkin unissani valmiiksi. Siispä siis, ajattelin kirjoittaa, jos ketään nyt tällainen edes kiinnostaa, hieman arvostelua eri valmennuskirjasarjoista ja tehdä hieman vertailuja kirjasarjojen kesken. Omasta näkövinkkelistä tietenkin. Ärsyynnyin nimittäin tässä eräänä kauniina opiskelupäivänä  nykyisten itseopiskelumateriaalieni virheiden määrään ja kävin antamassa heidän facebook-sivullaan hieman kiukkupalautetta asiasta. Noh, siinä sitten eteenpäin laskiessa ja rauhoittuessa rupesin muistelemaan, että minkäslaisia itseopiskelumateriaaleja sitä onkaan tullut tässä vuosien varrella laskettua ja tajusinkin yhtäkkiä, että olenhan minä omistanut ja kolunnut läpi jopa viiden eri valmennuskurssin itseopiskelumateriaalit. Siispä seuraavassa blogikirjoituksessa vertailenkin näitä materiaaleja ja kerron oman mielipiteeni materiaalien hyvistä ja huonoista puolista. Harmi, että tämä arvostelu tulee vasta tässä vaiheessa kevättä (tosin nyt vasta olen perillä nykyisten itseopiskelumateriaalieni tasosta), mutta josko tuosta tulevasta arvostelusta olisi jollekin jotain apua:) Onkohan tämä nyt ihan urpo idea?

Ja sitten niitä kuulumisia! Kiirettä on ja ihan hyvä niin, lukusuunnitelma on kuitenkin pitänyt ja siitä täytyy olla tyytyväinen. Viime viikolla tapahtui tämä jokavuotinen ja jo perinteeksi muodostunut pieni masennuskohtaus, jonka seurauksena piti jälleen muistutella itselleni erästä tärkeää asiaa, joka tuntuu aina vain unohtuvat ja aiheuttavan turhaa masentelua. Kaikkihan alkoi taas siitä, kun istahdin valmennuskurssille pitkän ja laskujen täyteisen kotiopiskelupäivän jälkeen ja meille jaettiin valmennuskurssin kurssikokeen fysiikan osuudet. Opettaja ei ollut ehtinyt tarkistaa viimeisen tehtävän viimeisiä kohtia, mutta saimme vilkaista muiden tehtävien pistemääriä. Ihan neutraalina selasin läpi lähes täysiä ja muutamaa täyttäkin pistemäärää ja olin vain että jaha, noniin, ihan kiva. Sitten aloimmekin laskeskelemaan vanhoja pääsykoetehtäviä sekä vanhoja YO-koetehtäviä ja kappas, heti kolmannessa tehtävässä itsellä alkoi tökkiä ja pahasti enkä vain pystynyt keskittymään. Terveellä luonteellanihan sitten ärsyynnyin itseeni, miksi olenkin näin huono ja pölijä etten osaa tällaista yksinkertaistakaan pääsykoetehtävää ratkaista. Siirryin seuraavaan ja taas seuraavaan tehtävään ja lopulta luovutin ja päätin, ettei laskeminen enää niin myöhään vain onnistu ja läksin kotia lepäilemään. Mitäpä sitä turhaan tappelemaan tehtävien sekä itsensä kanssa. Siinä samalla tuli sitten tietenkin myös unohdettua se ihan jees hyvä menestyminen itse fysiikan kokeessa, mutta sehän ei tietenkään ollut sillä hetkellä tärkeää. Koko loppuilta meni sitten vähän masennellen. Seuraavana päivänä kiukkuyöunien jälkeen hieman piristyneenä sitä jälleen muisteli, kuinka viime vuonna oli oivaltanut erään tärkeän seikan: ei lääkiksenkään pääsykokeessa tarvitse osata kaikkea. Tämä tuppaa kyllä unohtumaan liian usein ja masennus iskee heti, jos yksikin tehtävä ei ratkea heti vaan vasta vastausta kurkkiessa. Sehän tosiaan riittää, että osaa kokeesta suurimman osan. Ei lääkikseen pääseminen edellytä kaikkitietävyyttä. Pienenä perfektionistina tämäkin pitäisi nyt jälleen hyväksyä:)

tällainen maisema kotimatkalla valmennuskurssilta saa opiskelukiukunkin laantumaan, kevät tulee<3

Ps. en mää ihan kokoajan kiukkua... :D

Masentelua ja persuuksille potkimista

Siirryin juuri erittäin sulavasti työpöydän ja aineistotehtävien ääreltä sängylle loikoilemaan ja bloggailemaan...ja heti kaduttaa ja ressaa, tekemistä olisi nimittäin ihan kiitettävästi! Pää vaan alkoi tuntua erittäin höttöiseltä ja muutenkin aamulla havahduin taas masentelemaan sitä, miten monet kaverini jo valmistuvat opinnoistaan ja tulevat muuttamaan töittensä perässä muualle Suomea ja minä senkun vaan makailen kotona lukiokirjojen parissa vuodesta toiseen. Lukiokirjojen!! Abivuodesta on nyt itsellä kulunut sen viitisen vuotta ja edelleen ne lukiokirjat ja lukion oppimäärä ovat se, mikä minun tulisi taitaa. Voi elämä! Oon kyl luonteeltani just tämmönen masentelija ja kuvittelen mielelläni päässäni kaikenmoisia kauniita kauhukuvia tilanteesta, jossa kaikki kaverini ja poikakaverini etenevät jo urillaan ja itse päädyn kuitenkin opiskelemaan lääkiksen sijaan alaa, joka ei tyydytä tiedonhaluani taikka ole mielestäni tarpeeksi haastava. Siinäpähän etenevät elämässään. Kateellisen puhetta. Onneksi luonteeni mukaisesti myös kyllästyn tällaiseen itsesäälihöpinään hyvin pian ja ärsyynnyn itseeni ja alan potkia itseäni persuuksille. Tuo persuuksille potkiminen tuntuu jotenkin aina vaan yhä työläämmältä ja turhemmalta jokaisen epäonnistuneen pääsykokeen jälkeen. En tiedä milloin olisi jo viisaampaa luovuttaa. Poikaystäväni on kyllä ilmaissut, kuinka arvostaakaan sitä, etten anna periksi näin tärkeässä asiassa. Mutta itse aina jaksan huomauttaa, että eikös liiallinen periksiantamattomuus mene joskus jo ylitse. Missä vaiheessa kannattaisi vain hyväksyä se asia, että lääketieteen pääsykoe testaa omalla, ehkä jokseenkin kyseenalaisella tavallaan sitä, kuka on kykenevä opiskelemaan lääkäriksi ja kuka kykenee lääkärin vaativaan työhön. Eikös jossakin vaiheessa vaan kannattaisi hyväksyä, ettei itse nyt vaan läpäissyt tätä testiä. Hakukerroista kun nyt vaan ei tipu minkäänlaisia lisäpisteitä.

Viikonloppuna käytiin sukuloimassa ja pelkäsin jo etukäteen kaikkia "mitäs kuuluu, joko opiskelet, teetkö töitä"-kysymyksiä. Vastasin tyypilliseen tapaani, että lääkikseen vielä. Joiltakin sukulaisilta on tullut kuultua pariin otteeseen kehotusta, että eikös kannattaisi jo heitellä niitä verkkoja vähän laajemmallekin. Voi olisipa se niin helppoa! Mielenkiinto kun on kohdistunut niin kapealle alalle. Molekyylibiotieteet voisivat olla ihan ookoo, en tiedä. Kävin viime keväänä myös sairaanhoitajahaastattelussa, mutta pisteitä jäi uupumaan todella paljon enemmän kuin lääkiksen pääsykokeessa. Taisipa haastattelu töksähtää siihen, kun vahingossa taisin antaa sellaisen kuvan, että oon kova opiskelemaan ja tykkään syventävistä teoriaopinnoista. Sairaanhoitajahaussa vedinkin mukakiinnostunut-roolia, joka ilmeisesti paljastui. Joten ei, vielä en oo löytäny mitään muuta alaa, joka kiinnostaisi edes melkein yhtä paljon. Noh, yllätyksekseni tällä kertaa serkkujen reaktiot olivat lähinnä kannustavia, ei kuulemma kannata luovuttaa jos kerta näin kovasti haluaa! Ehkä nämä reaktiot tosiaan näin monennen hakukerran jälkeen jo muuttuvat, kun motivaation tasoa ei tarvitse enää epäillä. Se näköjään ihan oikeasti haluaa lääkäriksi.

teen ja kahden (rikkinäisen) kuumemittarin voimalla taittui kemia ja fysiikkakin

Hui kamala kun tuli vuodatettua, mutta ehkä tarvitsin tätä. Muutenkin tämä viikko on ollut jokseenkin haastava. Käytiin sunnuntaina lenkkeilemässä sen verran, että taisin vilustuttaa itseni kauniista kevätauringosta huolimatta ja alkuviikko kuluikin kuumetta mittaillen. Nappeja naukkailemalla ja väliin peittojen alla lepäilemällä sain kuitenkin pidettyä lukusuunnitelmasta kiinni. Ihme kyllä! Tämä aamu on nyt menny ihan penkin alle opiskelujen suhteen voih, mutta jospa vielä ehtisin ryhdistäytyä muutaman tehtävän verran. Ajattelin nyt huomenna lauantaina päiväseltään vielä vähän opiskella noita fysiikan vanhoja pääsykoetehtäviä, nekun rupeaa painamaan päälle ja lukusuunnitelmaan ilmestyy muutenkin kokoajan lisää laskettavaa ja opiskeltavaa! Ensiviikolla lukusuunnitelman ulkopuolisia opiskeluja ovat mm. biologian valmennuskurssin kotitehtävät, fysiikan vanhat pääsykoetehtävät, ehkä kemiankin vanhat pääsykoetehtävät ja tämän lisäksi pitäisi kait käydä kurssikokeenkin tehtävät läpi. On sitä tekemistä!

todolistat muistuttelee etteivät ne tehtävät laskemalla lopu