Näin siinä nyt kävi...

Oijoi, nyt taitaa olla selittelyjen paikka, sillä viimoisin blogipostaukseni taitaapi olla huhtikuun lopulta. Hupsista. Noh, uskon kuitenkin selittelyjeni olevan aivan pätevähköjä, sillä eihän kellään lääkiksen pääsykokeeseen kauheella innolla ja tsempeillä opiskelevalla voi olla huhtikuun lopun ja toukokuun loppupuolen pääsykoepäivän välissä aikaa millekään muulle kuin ainaiselle pänttäämiselle. Tai itselläni ei ainakaan ollut, hyvä että valmennuskurssikerroista selvisin, nukkua ja syödä ehdin. Ja eihän se tietenkään riittänyt, että opiskelin ja laskin kuin hullu, tietenkin keväinen flunssantapaiseni ilmestyi jälleen ilahduttamaan minua niinkin ystävällisesti, että pääsykoeaamuna vedin buranaa naamariin ihan vain varmuuden vuoksi. Itseasiassa olen kärsinyt nyt tästä kuumeettomasta nuhasta ja sen erinäisistä sivuoireista jo huhtikuusta asti ja alankin tässä vaipumaan jo pienoiseen epätoivoon Tuiran terveysaseman sairaanhoitajien ja lääkärien suhteen. Tai ehkä nenäni onkin vain niin uniikki ja vaivani niin ihmeellinen, ettei tähän omituiseen vaivaan löydy oikeanlaista nenäsumutetta taikka muuta lääkitystä, empä tiedä. Kuitenkin, vietin siis lähinnä viimeisen opiskelukuukauden opiskellen, laskien, päntäten, kertaillen, niistäen, niistäen, niistäen.

tänä vuonna pääsykoeopiskelukansioni täyttyi näinkin täyteen opiskelumateriaaleista

Itse pääsykoepäivään päivänä, koepäivänä ja siis päivänä, jolloin täytyy pysyä vähintään viisi tuntia skarppina ja hyvissä voimissa, aloin valmistautumaan hyvissä ajoin. Ensinnäkin aloin heräämään yhä aikaisemmin, sillä normaalistihan heräilin pitkin kevättä opiskelemaan siinä yhdeksän maissa. Aloinkin siis pikkuhiljaa parin viikon ajan heräilemään aina vähän aikaisemmin ja viimeisten muutaman päivän ajan heräilinkin jo siinä seitsemän aikaan ja aloitin opiskelemaan yhdeksän maissa. Tämän saman rutiinin olen toteuttanut jo parina viime vuonna ihan vain sen takia, että tiedän olevani huono aamuherääjä ja haluan olla mahdollisimman skarppina ja terävänä pääsykokeessa enkä halua pilata koetta edellisen yön vähäisillä unilla. Tietysti valmistauduin kokeeseen myös henkisesti miettien koetilannetta etukäteen: mitä teen, kun istahdan tuoliin odottelemaan koeajan alkua, mitä teen heti ensimmäisenä, kun koepaperin saa aukaista ja miten ajoitan eri tehtävien teon eli kuinka paljon aikaa kulutan kuhunkin tehtävään ja tehtävätyyppiin. Tietysti myös eväät olen miettinyt etukäteen ja käyttänyt itseasiassa samoja eväitä jo parissa edellisessäkin pääsykokeessa. Omat evääni koostuivat lähinnä proteiini- ja energiapatukasta, jotka olin pilkkonut valmiiksi pieniksi suupaloiksi. Kuulostaapa autistiselta, mutta halusin syömiseni olevan helppoa ja nopeaa. Ja juomaksi vettä. Olenkin aina vähän itsekseni hihitellyt heille, jotka tulevat lääkiksen pääsykokeeseen voileipien ja muiden isojen eväiden kanssa ikäänkuin piknikille, sillä jos pingotat koko viisituntisen ihan täysillä ja yrität ehtiä vastata jokaiseen kokeen kysymykseen kunnolla, ei sinulla ole aikaa piknikkeillä voileipiä. Tai ainakin hyyvin harvoilla on viiden tunnin aikana tällaista luppoaikaa. Nämä asiat hoidin siis etukäteen, muutaman päivän rennomman kertaamisen lisäksi tietenkin, ja sitten lampsin pääsykokeeseen.

Minulle on hieman tyypillistä sellainen pienoinen sähelöinti erinäisten asioiden kanssa enkä tietenkään säästynyt sähelöinniltä myöskään pääsykokeeseen lampsiessani:D Poikaystäväni on niin ihana, että lähti saattamaan minua pääsykokeeseen ihan pääsykoesalin ovelle ja nimenhuutoon asti. Olin katsonut salini tottakai etukäteen intternetistä ja tiesin salin myös entuudestaan entisenä kemian fuksina. Noh, kun pääsimme lipastolle (yliopistolle oululaisittain) jonottamaan salini eteen, huomasin, ettei sukunimeni kuulukaan salin ovessa olevien kirjainten väliin ja lähdimme poikaystäväni kanssa tarkistamaan erästä toista salin ovea, josko minun kuuluisi sittenkin olla siellä. Kun kävelimme jo kauheeta vauhtia toiseen suuntaan, kuulinkin nimeni aularavintolasta, joka on siis kerrosta alempana portaiden alapäässä ja lähdinkin kauhealla vimmalla viihottamaan sinne päin. Epähuomioissani jätinkin siis poikaystäväni vaan seisoskelemaan ihmeissään, mutta onneksi tajusin huikata heipat portailta. Harmittaa lähinnä vain se, että paniikissa unohdin tsemppipusut, mutta mitäpä noista:D En ollut tosiaan tajunnut, että samaan saliin otettiin hakijoita sisään sekä salin ylemmästä että alemmasta ovesta ja minun nimeni huudettiin siis alemmalta ovelta. Onneksi emme siis ehtineet juosta kovinkaan kauas ja nimeni sattui juuri kuulumaan valvojan suusta. Huhhuh:)

Itse pääsykokeesta en muista enää juuri mitään. Näin on tapahtunut lähes joka kerta, pari tehtävää jää mieleen ja muut jäävät unholaan. Tavoitteenani kuitenkin oli, että ehtisin tehdä kaikki pääsykoetehtävät kuten ehdin viimekin vuonna ja niinhän minä ehdin. Ehdin jopa hieman tarkistelemaan tehtäviäni ja lisäilemään tehtäviin pieniä seikkoja. Sen suhteen olinkin hyvin tyytyväinen. Heti kokeen jälkeen minulla oli suhteellisen tyytyväinen olo. Minulla oli sellainen olo, että olin oikeasti oikeasti antanut kaikkeni, kaiken mitä minusta irtoaa, ja että olin tehnyt parhaani niin kokeessa, kuin opiskellessani pääsykokeeseen. Olisihan sitä tietenkin voinut opiskella vaikka maailman tappiin asti kaikkien lukiokurssien eri kirjasarjat, kaikki lääketieteen itseopiskelumateriaalit, kaikki yotehtävät, galenokset ja kaikki, mutta sillä hetkellä tiesin, että olin tehnyt kaiken minkä pystyin. Enempään en pystynyt. Ja olin sinällään heti pääsykokeen jälkeen ihan tyytyväinen. Mutta, kuten arvata saattaa, parin päivän päästä rupesin tietenkin vainoharhaiseksi ja miettimään kaikkia tehtäviä tarkemmin ja minulle tuli varsinkin biologian tehtävistä sellainen olo, että olin vastannut niihin hyvin lapsellisesti ja tönkösti. Minulla ei ole ollut tapana katsella pääsykoetehtävien vastauksia etukäteen, koska en halua turhaan spekuloida ja laskeskella pisteitäni ja aiheuttaa turhaa epävarmuutta itselleni. Pysyinkin siis erossa vastausanalyyseistä, vaikka otin niistä kuvat kiusakseni kännykkääni. Päätin kuitenkin yrittää olla stressaamatta ja odotella rauhassa tuloksia, sillä jokainen turha spekulaatio tuntui aiheuttavan vain turhaa mielipahaa.

Alppiroadtrippimme alkoi Saksasta, Münchenista

Mutta juu, muidenkin pääsykokeitteni jälkeen aloinkin sitten lomailemaan. Lähdimme poikaystäväni kanssa juhannuksen jälkeen kolmeksi viikoksi eteläisempään Eurooppaan, vuokrasimme auton ja ajelimme käytännössä Alppeja ympäri. Matka oli mahtava, uskomaton ja kaunis täynnä hyvin erilaisia, vastakohtaisia kokemuksia ja elämyksiä. Minulla ei oikeastaan riitä edes sanat kuvaamaan, kuinka antoisa matka meillä oli. Matkan ajankohta vain epäilytti minua, sillä laskeskelin päässäni missä maassa mahdammekaan olla juuri sinä hetkenä, kun saan tietää pääsykoetulokset. Laskeskelin, että olisimme juuri sveitsiläisen ystävämme luona tuolloin ja pelkäsin tottakai, että "ohut kirje" pilaisi reissustamme pari seuraavaa päivää ja koko Sveitsin kokemus menisi aivan pilalle jos itkisin ja masentelisin vaan kokoajan. Mutta päätimme silti ottaa riskin reissun ajankohdan suhteen, sillä tuo ajankohta sopi parhaiten yhteen poikaystäväni töiden kanssa. Alkumatka menikin aina väliin stressatessa tuosta kohtalokkaasta päivästä, mutta yritin nauttia hetkestä ja kaikesta uudesta ja ihmeellisestä. Eräänä aamupäivänä olimme kirjautumassa ulos Saksassa sijaitsevan kaupungin Gailingenin kauniista vierastalosta. Poikaystäväni oli vielä suihkussa ja päätin tarkistaa ehtiessäni facebookkini. Huomasin, että ystäväni oli kirjoitellut aikajanalleni viestin. Meillä on ollut tapana linkkailla toisillemme erilaisia mukahauskoja juttuja ja ajattelinkin ystäväni linkanneen minulle jälleen jonkin Ismo Laitela -videon juutuupista:D Ihan normaalisti siis näppäilin facebookseinäni auki. Seinälläni ei ollut Ismo Laitelaa. Seinälläni oli onnittelut nimestäni listalla!! Nimeni oli kuulemma netissä! Siellä listalla! Sain aivan kauheat sätkyt ja aloin huutamaan "apua apua apua" ja poikaystäväni oli aivan ihmeissään ja luuli, että ikkunasta oli parveillut huoneeseen jokin hämähäkkilauma tai vastaava koska olin niin hysteerinen. Kädet tärisi ja itku tuli enkä enää muistanut edes, että miltä sivulta lääketieteelliseen opiskelemaan päässeiden nimet löytyvät, joten poikaystäväni täytyi etsiä nimilista käsiinsä ja varmistaa, että ystäväni oli varmasti lukenut oikein. Ja niinhän se nimi siellä oli! Olin ihan shokissa ja hysteerinen! Ja niin onnellinen! Kirjauduimme ulos vierastalostamme ja matkasimme samana päivänä Sveitsin puolelle Reinin putouksille ihailemaan maisemia. Miten täydellisen onnellinen päivä<3

Reinin putoukset<3

Näin tästäkin ikuisesta hakijasta tuli viimein lääkiksen fuksi. Pitkä aherrus palkittiin. Olen vieläkin aivan hämilläni. Kaikki uusi ja tuleva jännittää ja vähän pelottaakin, mutta pääsykoelukemisen täyteiset keväät ovat nyt osaltani ohi, enkä joudu enää miettimään, millä hanttitöillä säästän rahat tulevan kevään pääsykoelukemisiin. Enää ei tarvitse miettiä, mitä sitä itsestäni nyt lopulta isona tulee. Vai tuleeko mitään. Lääkäri minusta tulee! Ja riehakas Oulun lääkiksen fuksi!